Loppusanat

Kaksi yötä. 

Kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä siihen, että ollaan taas takaisin Suomessa. Aivan käsittämätöntä! En voi ymmärtää, mihin viimeiset 104 päivää ovat oikein kadonneet. Vastahan seisoin hämmentyneenä ventovieraan venäläisen kodissa, katsellen ikkunasta avautuvaa maisemaa ja miettien, että täällä sitä sitten tovi jos toinenkin viihdytään. Mielessä pyöri miljoona kysymystä: tulenko toimeen perheen kanssa, miten pääsen seuraavana aamuna yliopistolle, miten saan internetin ja kuinkahan kauan siinä menee, apua osaanko puhua venäjää ensinkään, ymmärränkö mitään tai mikä tärkeintä, saanko itseni ymmärretyksi, mitähän muille suomalaisille kuuluu, olisiko sittenkin pitänyt valita se asuntola?

Voi miten turhia nuo kaikki huolet olivatkaan. Isäntäperheeni on ollut aivan mahtava, erityisesti Natasha. Ei ole ollut hetkeäkään, ettenkö olisi uskaltanut kysyä häneltä jostain mieltä painavasta asiasta, pyytää apua tai vaikkapa purkaa sydäntäni koulustressistä. Moni asia olisi ollut todella paljon vaikeampi ja jopa saattanut jäädä tekemättä ilman Natashan apua. Päivääkään en ole katunut perhemajoitusvalintaani - niin mahtavat, ikimuistoiset 104 päivää olen täällä saanut viettää.

Täytyy myöntää, että vaikka on aivan mahtavaa päästä pian takaisin kotiin, niin silti kirjoitan tätä haikein mielin. Kaikkine kommelluksineen tämä kieliharjoittelu on ollut yksiä elämäni hauskimpia, erikoisimpia ja kokemusrikkaimpia ajanjaksoja, ja se antoi minulle paljon ajateltavaa, paljon lisää kielitaitoa, paljon uusia tuttuja, ja muutaman uuden ystävän. Tätä kolmea ja puolta kuukautta Venäjällä en varmasti unohda koskaan.

Suuri kiitos tämän reissun mahtavuudesta kuuluu tietysti ihanille ystävilleni, eritoten Jasulle, Satulle ja Sinille. Teidän kanssa on tullut tutustuttua Venäjään oikein tehokurssin tapaan: on oltu niin kultturelleja kuin maalaistollojakin, kohellettu niin Tverissä kuin muissakin Venäjän upeissa kaupungeissa, mietitty elämän syntyjä syviä, ja siinä samassa itketty ja naurettu ja pidetty hauskaa. Jään kaipaamaan meidän lettukestejä, joilla valmistui milloin syrnikkejä, milloin lettuja, ja milloin mitäkin kummallista, mutta aina maittavaa sapuskaa. Me Jyväskylästä tulleet suomalaiset ollaan oltu täällä kuin oma pieni perhe, ja se on ollut tosi hauskaa. Suomeen palatessa meillä kaikilla on taas tietysti omat elämämme, eikä asuta enää kivenheiton päässä toisistamme, joten extempore-lettukestit ja muut hullutukset jäävät luonnollisesti paljon vähemmälle, mutta olkoot ne harvemmat kerrat sitten sitäkin rattoisampia! Kiitos teille, kaikille. <3

Omalla tavallaan on tosi surullista lähteä, ja jättää kaikki tämä taakseen, tietäen, ettei enää koskaan pääse tähän hetkeen takaisin. Natashaa en välttämättä näe enää koskaan, mikä on suuri harmi, mutta toisaalta eihän sitä koskaan tiedä. Tulen varmasti joskus takaisin Tveriin nostalgisoimaan tätä aikaa, ehkä vuoden, ehkä parin, ehkä kymmenen vuoden jälkeen.

       Toisekseen lähdöstä tekee haikean se, että tätä kieliharjoittelua odotettiin niin pitkään ja niin innolla, että on aivan kummallista ajatella, että tässäkö se nyt sitten oli. Tämä oli eräänlainen etappi, jota odotettiin ja pelättiin, ja nyt kun se on pian ohi, on jokseenkin tyhjä olo. Asia kyllä varmasti korjaantuu heti, jahka saan jalkani Suomen maaperään, mutta siihen asti mahtaa olla vähän höntti fiilis.

Aika aikaansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Ja niinhän se menee - kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta voi jee mikä hyvä odottaa yhden yöllisen junamatkan päässä 22.12.2013 kello 8:51. Nimittäin Suomi! Venäläisten junien ollessa ihmeellisen täsmällisiä, voin olettaa, että olemme Kouvolan rautatieasemalla täsmällisesti sunnuntaiaamuna yhdeksää vaille yhdeksän, josta toivon mukaan yhtä täsmällisesti lähtee VR:n juna tasan tuntia myöhemmin kohti Iisalmea, minä mukanaan. Iisalmessa minua odottaa vanhemmat, ja jos heitä yhtään tunnen, niin ovat vähintään tunnin etuajassa. :D Siitä sitten mitä pikimmiten kotiin Haapajärvelle syömään ruisleipää ja juomaan vesijohtovettä ja vähintään litra ihanaa suomalaista maitoa, ja mikä tärkeintä - saunomaan!

On tosi kumma tunne, kun samaan aikaan on ikävä lähteä, mutta toisaalta ei taas malttaisi odottaa, että pääsee lähtemään! Mutta kyllä se lähtöinnostus vie silti varmasti voiton, siihen malliin me ollaan täällä yhdessä toisteltu ja tapeltu, että miten monta päivää on milloinkin jäljellä ja kenen laskutapa on oikea. :D Mikä parasta, kotiin pääsemisen lisäksi meitä odottaa myös joulu!! Kinkku ja joulusuklaat, olkaatten huoleti, minä tulen!

Tänään oli viimeinen päivä yliopistolla, kun haettiin todistukset ja kukitettiin opettajat. Tänään täytyy vielä juosta ympäri kaupunkia tekemässä paniikinomaisia viime hetken tuliaisostoksia ja pakkailla, jotta huomenna saa sitten rauhassa nauttia viimeisestä päivästä Tverissä. Saa nähdä, pitääkö itkua vääntää lähtiessä, saattaa olla. :D Mutta takaisin kotiin on aina mukava mennä.

Tämä taitaa olla viimeinen postaukseni. Huomenna käyn laittamassa liittymän poikki netistä ja puhelimesta, ja olen hetken tavoittamattomissa (nojoo kyllähän suomalainen sim-kortti toimii, jos elämää tärkeämpää asiaa tulee). Mutta ei tässä taida enää muuta olla, kuin kiitos ja näkemiin, ja tietysti hyvää joulua ja mahtavaa uutta vuotta! Nähdään Suomessa, ihmiset!

- Johanna